Unelmieni puutarha

Osa 2, jossa ulkoinen ja sisäinen sekottuvat ja annetaan kaikkien kukkien kukkia

Hei!

Kiva, kun olet siellä ja luet tätä! Olen viettänyt juhannusviikonlopusta suuren osan yksikseni, ilman ihmisseuraa.

Se tuntui aluksi kovin ontolta: kuin pallean kohdalla olisi lähes fyysinen aukko, johon kaikki energia valuu, enkä saisi mistään otetta. En ole pitkään aikaan tottunut olemaan yksin ja se vaatii näköjään opettelua.

Alunperin ajattelin optimistisesti, että tässähän minulla on päivätolkulla aikaa lukea, kirjoittaa, piirtää, kuvata ja maalata. Ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa ajankäytöstä, ei herätä tiettyyn aikaan, tai vastaavasti mennä nukkumaan ennen kuin silmät menevät itsestään kiinni.

Sitten inspiraatio tehdä yhtään mitään katosi tuhkana tuuleen.

Valtaosan näistä muutamasta päivästä olen haahuillut kulahtaneissa mutta käytännöllisissä, maastonvihreissä crocseissa ja havunvihreässä, vakosamettisessa rönttämekossa ympäri puutarhaa. Siinä ohessa olen seurustellut perinteiseen crazy cat lady -tyyliin yhtä orvon kissamme kanssa, joka kaipaa miespalvelijaansa ja koira-veljeään silminnähtävästi.

Omaa sisäistä tyhjyyttä täyttääkseni olen katsellut Youtubesta jos jonkinmoisia taide- puutarha- ja lifestyle -videoita ähkyyn asti. Ja kuunnellut podcasteja, kuten iki-ihanaa ja alati inspiroivaa Art Juice’a, josta en ole jättänyt väliin yhtäkään sen 255 jaksosta!

”To feed your creative soul and get you thinking” , määrittelevät juontajat Louise Fletcher ja Alice Sheridan podcastinsa ydinajatuksen.

Ruokaa sieluni luovuudelle totisesti kaipaan!

Herkuttelen ties kuinka monetta viikkoa Julia Cameronin kirjalla ”Tyhjän paperin nautinto: tie luovaan kirjoittamiseen” (Like, 2004). Sen mielenkiintoisista harjoitustehtävistä täytyy muistaa kirjoittaa ainakin osa muistiin viimeistään ennen kuin teos on pakko palauttaa takaisin kirjastoon reilun kuukauden päästä.

Heinäkuuksi ilmottauduin jälleen mukaan Sananhaltija Annemari Typön, 31 päivän kirjoitushaasteeseen. Tammikuussa sain sen innostamana ja kannustamana pusattua maailmaan 31 tekstiä - yhden päivässä, vaikka välillä tekikin tosi tiukkaa. Iloitsen niistä vieläkin, ja joistakin olen vallan ylpeäkin, kuten paljon somekommentteja saanut ”Kipu”, joka ryöppysi maailmaan suoraan sydämestäni.

Yhtään en toki tiedä, mitä haasteessa tällä kerralla tuleman pitää, mutta olen ajatellut, että jos se suinkin onnistuu, otan teksteihini kannonnokkamaisen näkökulman puutarha-tvistillä. Julkaisen ne jälleen täällä Substackissa ja sen vuoksi haluaisin niiden tällä kerralla kokonaisuutena edes löyhästi istuvan Kannonnokkakirjeiden ajatukseen.

Haluan kirjoittamisen avulla selvittää itselleni, ja saada sinutkin pohtimaan, miten paljon puutarhanhoidosta - puutarhuruudesta, viherpipertämisestä, oman minkälaisen tahansa luontopläntin tai vaikka parvekkeen kasvien huolehtimisesta - kuvastaa kunkin tekijän ja kokijan omaa sisäistä maailmaa.

Kun juuri nyt katselen pyykkitelineen ja terassin puisen, valkoiseksi maalatun kaiteen yli puutarhaksi kutsumaani takapihaamme, se kieltämättä näyttää monella tapaa samalta kuin sisimmässäni koen olevani.

Mikään siellä ei ole ihan niin justiinsa mutta tuntuu kuitenkin kodikkaalta.

Villit ja kesytetymmät kasvit kasvavat rintarinnan ja sikinsokin, runsaina ja polveilevina aivan kuin kaikki ne ajatuksenpätkät ja ideat, jotka alinomaan vyyhteinä tulvivat mielessäni.

Suhtaudun niihin aihioihin kuin rikkakasvioletettuihin puutarhassamme - annan rauhan kasvaa ja katson mitä niistä tulee.

Ei haittaa, vaikka muhkeina, vaaleanpunaisina palloina kukkivan pionipenkin taustalla huojuvat vuohenputken valkoiset kukkapilvet. Herraskaisen arvostettu Sarah Bernhardt ja vihoviimeisenä riesanakin pidetty rikkakasvi sulassa sovussa toisiaan täydentäen.

Keskellä piha-aluetta on kiviröykkiö, jonka puolisoni vuosia sitten hartiavoimin siihen pyynnöstäni kasasi.

Sen yllä varsinainen ”yhden roina, toisen aarre”: vaaleanharmaaksi maalattu, mutta jo kulahtamaan päässyt, metallinen pihakeinun runko, jonka tärkeänä tehtävänä on toimia köynnöstelineenä rönsyävälle alppikärhölle, vielä vähän ujoille humalantaimille, sekä tänä vuonna myös yksivuotiselle kelloköynnökselle.

Keltapäivänliljojen runsas ja hunajantuoksuinen kukinta kivien ympärillä on hiipumassa tältä kesältä mutta pari varjoliljaa availee jo marjapuuronpunaisia nuppujaan. Ihan siinä vieressä rehottaa pari ruohonleikkurilla väisteltyä, runsaskukkaista tupsaketta puna-apilaa, eikä pitkästi enää tarvitse odotella vuohenkellojenkaan avautumista.

Tänään kivien lomaan rakentui pikavauhtia pikkuinen juoma-allas linnuille ja muille janoisille eläinkunnan edustajille. Helteiset päivät ovat kuulemani mukaan taas palaamassa.

---

Filosofiani elämää ja taidettani kohtaan on hyvin samankaltainen kuin puutarha-ajatteluni: antaa kaikkien kukkien kukkia. Sykähdyttäviä aarteita löytyy ja nousee esiin niin ryteiköistä kuin vähän muokatummastakin maasta. Täytyy vain malttaa odottaa, eikä kitkeä mitään juurineen ennen aikojaan, vain koska niin kuuluu tehdä!

Eikä varsinkaan myrkyttää aineilla tai ajatuksilla!

Kauneimmat ja kukoistavimmat yhdistelmät syntyvät usein kuin vahingossa ja vain ihan pikkuisen välillä hellästi ohjaillen.

Kun pitää aistit auki yksityiskohdille ja astuu toisinaan askelen kauemmas näkemään kokonaisuuksia, muotoutuu hiljalleen maisema ja ympäristö, jossa kaikkien siinä elävien on hyvä olla.

Oman mielen sopukoissa on hyväksi suosia samaa menetelmää.

Kannonnokassa, kesäkuun 23. päivänä 2024.

- Katriina