Päivä 19: Kipu
Tee kirjoittamisesta tapa -haasteen yhdeksännentoista päivän tehtävä.
En valvonut yhtään yötä rinnallasi ollessasi sairaana. En joutunut heräämään monta kertaa yössä imettämään sinua, tai vaihtamaan vaippaasi. En kuunnellut omaa henkeäni pidätellen, mahdatko sinä hengittää siinä pinnasängyssä vieressäni. En toivonut, että kerrankin saisin nukkua vaan, kun olit raivokkaasti rääkynyt tauotta ties monetta yötä peräkkäin. En koskaan puhaltanut pipiä pois kohdasta, jonka kaatuessasi satutit. Eikä sydämeni kertaakaan särkynyt itkustasi, kun huusit ”Äitiiii!” perääni päiväkodin ovella. En saattanut sinua kouluun, edes ekan luokan ensimmäisenä päivänä. En tehnyt kanssasi läksyjä, enkä käynyt valitsemassa hienointa penaalia. En istunut alahuuli liikutuksesta väpättäen joulujuhlassa kuuntelemassa, laulaessanne kirkkaalla äänellä luokkasi kanssa ”Tuiki, tuiki tähtönen”, kun olit jännittänyt esiintymistä viikko kausia etukäteen. En kirjoittanut yhtään vastausta Wilma-viesteihin opettajaltasi, joka kertoi menestyksestäsi tai oli huolissaan poissaoloistasi. En kuunnellut raivareitasi, kun teini-iän kuohuissa suutuit, loukkaannuit ja paiskoit ovia. En käynyt hakemassa sinua keskellä yötä kotiin jonkun epämääräisen kaverisi bileistä, enkä pitänyt puhuttelua, vaikka haisit kaljalta ja tupakalta. En keskustellut kanssasi, niin kuin nuoren kanssa keskustellaan. En kertonut mitään niistä asioista, joita vanhemman kuuluisi lapselleen kertoa. En väitellyt kanssasi, pitäisikö sinun mennä ammattikouluun vai lukioon, enkä pistänyt hanttiin, kun halusitkin mennä suoraan töihin. En kieltänyt sinua, kun halusit reilaamaan kavereitten kanssa, enkä pelännyt yökausia, tulisitko ehjänä ja turvassa takaisin reissultanne. En pohtinut kanssasi, pitäisikö lähteä armeijaan vai tehdä jotain muuta ennen jatko-opintoja. En koskaan kysellyt, onko sinulla ketään erityistä ihmistä elämässäsi ja saisinko tavata hänet. En halannut sinua lujasti ja lohduttanut, kun teillä meni välit poikki suuren ensirakkautesi kanssa. En iloinnut kyyneleet silmissä, kun tulit kumppanisi kanssa kylään ja kerroit, että olette menneet kihloihin ja haluatte ensi vuonna naimisiin. En ollut auttamassa teitä muuttamisessa uuteen kotiin. En koskaan auttanut lastenhoidossa, tai tarjonnut muuten apuani. En soitellut enkä laittanut tekstiviestejä, mitä sinulle kuuluu. En tehnyt mitään noista, enkä mitään muutakaan vuoksesi, ikinä. Koska sinua ei ole, lapseni. Ei koskaan ollut.
En koskaan saanut iloita kahdesta viivasta tikussa, en kärsiä raskauspahoinvoinnista, enkä pelätä kuollakseni synnytystä. En saanut nuuskutella vauvantuoksuasi, enkä haista päivät pääskytysten maidontuoksuisille pukluillesi, koska olin liian väsynyt vaihtamaan puhtaita vaatteita. Emme saaneet yhdessä kanssasi ihmetellä elämän ihmeellisyyttä, enkä voinut opettaa sinulle, mitä Pappasi tarkoitti sanoessaan: ”Elämä kantaa”. En saanut olla turvanasi kulkemassa elämäsi alkutaivalta, enkä saattaa sinua maailman tuuliin. En koskaan saanut tietää, millaista on olla äitisi. En edes sitä, miltä tuntuu rakastaa toista ihmistä enemmän kuin itseään. Mutta minulla on niin ikävä sinua, lapseni, etten sitä osaa sanoin kuvata. Se ikävä on suurin kipu, joka on särkenyt sydämeni tuhansiin palasiin. Vielä nytkin, kun et voi olla edes pienenpieni haave enää, ikävöin sinua usein. Harvemmin kuin ennen, mutta en koskaan ilman kyyneleitä. Mutta tiedä tämä, lapseni: Olet ikuisesti rakas, ja kuljetan sinua sydämessäni. Vaikka et minun koskaan ollutkaan.
Saadakseni rutiinia ja oppia kirjoittamiseen, sekä päästäkseni yli turhista mielen esteistä tekstieni edessä, osallistun tammikuun 2024 ajan Sananhaltijan, eli Annamari Typön, luotsaamaan ”Tee kirjoittamisesta tapa”-haasteeseen'
Koska en ole Facebookissa, missä haasteen vertaisryhmä kokoontuu, päätin sen sijaan julkaista tekstini kuvien kera päivittäin tänne Substackiin.
Ajattelen, että sitoutuminen julkaisemiseen pitää minut vauhdissa, ja alentaa kynnystä päästää käsistäni kaiken tasoisia tekstejä ilman turhaa sisäistä kritiikkiä.