Tarina, jonka kuvilla kerron
Kuinka elämäntehtäväni alkaa valjeta minulle päivä päivältä, kun maltan hiljentyä kuuntelemaan.
Kun tämän ikäisenä alkaa oivaltaa oman elämäntehtävänsä, se herättää kysymyksiä sisälläni ja ulkopuolellani.
Tulee ajatuksia, että miksi vasta nyt ja ehdinkö enää mitään ja tarpeeksi. Miten paljon olisinkaan ehtinyt, jos olisin tiennyt parikymppisenä sen, mitä tiedän nyt! Olisin voinut rakentaa polkuani määrätietoisemmin ja vakaammin, katse kiinnitettynä päämäärään.
Mutta nyt vasta olen valmis tähän tehtävään.
Kaikki ne sivupolut, minne olen matkallani kulkenut, ovat tehneet minusta sen, mikä nyt olen.
Liika arkuus ja sen ajattelu, mitä muut minusta ja tekemisistäni miettivät, alkaa vasta nyt jäädä taka-alalle. Aiemmin en olisi kyennyt tähän: avaamaan sieluani muille näkyviin ja asettumaan mahdollisesti naurunalaiseksi.
Minä olen tarinankertoja.
Tai tarkemmin sanoen, sisälläni asuu sellainen, joka tosin vain hetkittäin saa äänensä kuuluviin muun elämäni mölinän läpi. Silloin hän ehkä saa kerrottua sen, mitä kuultavan haluaa.
Alan itsekin olla varsin utelias, mitä voin häneltä oppia. Sen vuoksi yhä useammin ymmärrän olla hiljaa ja keskittyä kuuntelemaan.
On tosin niitäkin päiviä, kun on sitä ja tätä ja tota muuta tekemistä. Tai, jos ei ole mitään tekemistä, niin ainakin väsyttää tai kolottaa tai ei muuten vain jaksa nyt yhtään.
Onnekseni tällä tarinankertojallani ei tunnu olevan kiire.
Hän odottaa kärsivällisesti, istuu kantonsa nokassa ja huilailee. Viheltelee, sytyttää välillä verkkaisesti nuotion lämpimikseen. Joskus tosin loppuu häneltäkin maltti, kun vitkuttelen liian kauan, enkä pitkiin aikoihin muista antaa hänelle suunvuoroa.
Silloin näen yö toisensa jälkeen unia, joiden jälkeen herääminen tuntuu levolta.
Tai herään kolmelta aamuyöllä saamatta enää unta, koska hän huutelee kovalla äänellä, mitä hänellä on sanottavaa, ja väläyttelee kuvia ja värejä pääni täydeltä.
Jos en nukahda uudelleen, muista nuo asiat vielä aamullakin. Joskus olen liian väsynyt kirjatakseni niitä muistiin. Joskus kihisen inspiraationi vallassa niin, että kaikki muu jää taka-alalle sinä päivänä.
Toisinaan tarinankertojani on todella ovela.
Luulen, että hän on keksinyt tämän uuden keinon ihan hiljattain.
Hän nimittäin on oppinut taitavasti hyödyntämään viehtymystäni sosiaaliseen mediaan. Siellä hän johdattelee minua klikkaus klikkaukselta mielenkiintoisten tilien ja ihmisten äärelle. Ikään kuin vahingossa tapaan ihmisiä, aloitan keskusteluita tai kuuntelen podcastin, missä puhutaan juuri siitä asiasta, jota olen pohtinut pääni puhki viime ajat.
Erityisen tarkasti hän tuntuu tällä hetkellä olevan selvillä kiinnostuksestani tekstiilitaiteeseen ja sen yhdistämiseen sekatekniikoissa.
Iho kananlihalla kiihtymyksestä katselen ja kuuntelen, kuinka taiturimaisesti taiteilijat muovaavat langoista ja tekstiilijätteestä upeita teoksia. Pieniä ja suuria, jännittäviä kuin seikkailu!
Tarinankertojani kuiskailee korvaani säkeenpätkiä. Osoittaa minulle ihmisiä, jotka jo osaavat paremmin sen, mitä minä vasta olen opettelemassa ja ohjaa minua heidän suojiinsa.
Näyttää väläyksiä siitä, mikä voisi olla ominta minua. Juuri se tapa, jolla hän minun kauttani saa tarinansa kauneimmin ja loistavimmin toisten näkyviin ja tietoon.
Olen kasvanut tähän tehtävään kerros kerrokselta – taakse päin katsoessani huomaan, että koko elämäni pohjavireenä on ollut aavistus siitä, mitä tuleman pitää.
Kauneuden kaipuu, sanat, kuvat, kasvit, luonto. Sommittelu, värit, sen näkeminen, minkä ohi toiset niin helposti kävelevät kiinnittämättä huomiota ollenkaan.
Se on tarinoitteni tehtävä. Se on minun elämäntehtäväni.
Kertoa sinulle ja jokaiselle, joka sen haluaa juuri nyt kuulla: maailmamme on ihmeihmeihmeihmeihme! Se on IHME!
Maailma on meissä jokaisessa ja me kaikki olemme se maailma.
Maailmamme on se, minkä valitsemme kokea. (Minä en tosin vielä tänään tiedä, miksi valitsen sen, että polveeni sattuu taas, pitkän tauon jälkeen niin paljon, että käveleminenkin on tuskallista.)
Mutta tiedän, että elämäni on onnellisempaa, kun en ryöpytä niskaani lastillista maailmantuskaa joka päivä, vaan valitsen katseeni suunnan. Minun tehtäväni on tarinoillani, kuvillani ja sanoillani tasoittaa ihmisten polkua, näyttää valonkajo sielläkin, missä on pimeää.
Se ei ole helppoa, koska tulen imetyksi siihen samaan pimeyteen hyvin helposti, jos en pidä varani.
Onneksi sisäisellä tarinankertojallani on kartta ja kompassi, ja valo näkyvissään koko ajan.
Ja hänellä on tärkein kaikista: Kärsivällisyys minun ihmismuotoani kohtaan.
Uuden tarinani alku on kuoriutumassa smaragdinvihreästä kuorestaan syvällä maan uumenissa. Se kasvaa ylös ja alas. Se hengittää juurillaan, ja rihmastoillaan se imee voimaa maasta. Se kiemurtelee kivien väleissä, eksyy somerikkoon. Se nousee pintaan sammalmättäinä ja sienenlakkeina.
Puiden runkoja pitkin se kurkottaa kohti taivaan lakea.
