Aamuhetki

Kirjoittajan ja kuvantekijän aamu sellaisena kuin sen tänään koin.

Havahdun johonkin. Ehkä pimeän väistymiseen huoneesta.

Availen hiljalleen silmiäni ja huomaan päivänvalon todentotta pilkistävän kaihtimien raoista juuri sen verran, että likinäöllänikin erotan huoneessa harmauden lisäksi jo värejä, kuten ikkunalla kasvavan kultaköynnöksen lehtien viherryksen.

Katsahdan katon suuntaan ja näen sinne heijastuvien punaisten numeroiden kertovan, että kello on 7.03. Tunnustelen kädelläni viereeni sängyllä. Puolisoni on lähtenyt töihinsä jo pari tuntia sitten ja kylkeäni vasten makoilee nyt koiramme, jonka kosteanviileä kuono tönäisee kättäni kerjäten paijauksia. Rapsutan sitä hajamielisenä korvien takaa.

Kuulen kevyen tömähdyksen. Tiedän katsomattakin, mikä sen aiheutti. Hetkeä myöhemmin korvani vierestä kuuluu vieno ”mi!” ja kevyttä purinaa viiksikarvojen hipaistessa poskeani. Silitän kissan pehmeää karvaa ja sen puuhkamainen häntä kiepahtaa käteni ympäri.

Jään vielä hetkeksi pötköttelemään. Tänään ei ole kiire mihinkään. Hyvin nukuttu yö tuntuu raukeutena kehossa, vaikkakin jalkojani venytellessä huomaan pientä kolotusta ja raskautta nivelissä. Viikonlopun ohjelmassa oli kahden pienen miehen kanssa touhuamista ja paljon varsinkin vuoden ikäisen nostelua ja sylittelyä, mikä tottumattoman kropalle oli kaikesta päätellen pieni koettelemus. Vasemmasta olkapäästä kuuluu hento rusahdus, kun nostan varovasti käteni kohti kattoa.

Hengittelen. Päästän ajatukset harhailemaan.

Muistelen illalla ennen varhaista unentuloa katselemaani opastusvideota kuosisuunnittelusta ja tunnen innostuksen hulmahtavan lävitseni. Vaikka videosarjassa käytetty grafiikkaohjelma on minulle vielä ihan uusi tuttavuus, se tuntui helposti omaksuttavalta ja ymmärrettävältä. Sen hallitsemisen opettelun silmieni eteen tuomat mahdollisuudet vyöryivät ylitseni kuin lempeän lämmin valtameren maininki.

Lasken oikean jalkapohjani lattialle. Villasukankin lävitse se tuntuu viileältä. Leudosta säästä huolimatta talvi tuntuu vielä. Asettelen käteni patjalle kylkeni ja koiran väliin ja nousen istumaan sängyn reunalle. Kissa hyppää lattialle ja kipittää edelläni kylppärin ovelle. Se jää kynnykselle katselemaan aamutoimiani.

Kestän huonosti kirkasta valoa aamuisin ja napsautan valon päälle vain suihkutilaan, mistä se kajastaa pehmeästi, kun huuhtelen kasvoni jääkylmällä vedellä. Huljuttelen vedellä myös kyynärvarteni - lasken hitaasti kymmeneen molempien kohdalla. Kylmän tuoma kipu ei enää aiheuta paniikkia kehossani, vaan saa sen rauhoittumaan.

Hampaita harjatessani vilkaisen peilikuvaani ilman silmälaseja.

Kuvajainen ei imartele itsetuntoani. Silmien ulkonurkista lähtevät juonteet kohti maapallon keskipistettä, varjot silmien alla kertovat omaa tarinaansa. Äitini piirteet isäni kulmaluitten alla. Alkava heltta leuassa ja syvät juonteet suupielistä alaspäin. Napsautan kattoon valon ja nappaan peilikaapista ainoan hemmottelutuotteeni: kasvoöljyn.

Vedän hiukset niskaan vanhanroosan sävyisellä donitsilla. Pipetillä otan öljyä muutaman tipan kämmenselälle ja taputtelen siitä sormenpäilläni kasvoille, Tuoksu on ihana ja ihon hellä taputtelu saa poskipääni rusottamaan. Virnistän lempeästi peilikuvalleni. Hieron loput öljyt käsiini ja vedän yöpaidan päälle virttyneen neuletakkini.

Avaan puhelimesta viikko sitten käynnistyneen Ink & Flame -verkkokurssin tämän päivän tehtävän.

Beth Kempton

’in pehmeä ääni alkaa kertoa lapsuuden muistoistaan takan äärellä.

Nappaan puhelimen mukaani ja lompsin jäykkää polveani venytellen keittiöön kahvinkeittimen luo. Kissa ehti ensin. Se pyytää vaativasti naukaisten täydennystä ruokakippoonsa ja nöyrästi tottelen, jotta saan annostella kahvinporot keittimeen ilman kättäni huiskivaa kissanhäntää.

Kurkkaan ulos ikkunasta.

Maa näyttää kohmeiselta ja lämpömittarin pylväs nollaa. Lumi suli viikonvaihteen aikana entisestään, vaikka sitä ohut kerros tuli lisääkin. Lasken hanasta vettä kannuun ja kaadan sitä kahvinkeittimen säiliöön kuuden kupillisen verran. Kaksi ja puoli mukillista on se. Ajatuksissani olen kaataa vettä myös suodattimen läpi. Vältän väärän liikkeen viime tipassa, nappaan seinällä olevasta telineestä suodatinpaperin, jonka reunat taittelen ennen kuin sujautan sen paikoilleen.

Porot lisättyäni napsautan keittimen päälle. Hiihtelen jääkaapille ja nappaan sieltä avatun purkin kreikkalaista jugurttia ja pakastimesta pussinlopun kohmeisia puolukoita. Matkalla tiskipöydän ääreen otan vielä hyllystä muovipurkin, jossa on manteleita ja siemensekoitusta. Ne ovat olleet vakkariaamupalani niin kauan kuin muistan.

Lasken vettä juomalasiin ja mieleeni palaa taannoinen viestittely veljeni kanssa, kun hän kertoi olonsa kohentuneen merkittävästi alettuaan juoda useita litroja vettä päivässä. Haluaisin kokeilla samaa mutta arastelen vähän, koska saan muutenkin juosta vessassa alvariinsa. Hörppään suullisen kantaessani lasia olohuoneen pöydälle. Haen vielä kahvimukin ja jugurtin ja istahdan sitten sohvalle, mihin koira on jo siirtynyt jatkamaan uniaan. Se tuhisee kevyesti kerällänsä, josta ei kauempaa erota päätä eikä häntää.

Puhelimestani löydän illalla tulleen sähköpostin samaiselta verkkovalmentajalta, jonka tutoriaalia eilen katsoin. Löydän linkin kuosisommittelun perusteisiin ja unohdun hetkeksi katselemaan.

Tunnen pienen syyllisyydenpistoksen, etten tänäänkään aloittanut aamuani kalenterikuvan piirtämisellä, mikä jäi käytännön syistä tekemättä myös eilen ja toissa aamuna.

Avaan kuitenkin pädini. Tänään on kirjoituspäivä. Eilen jo mietin, jättäisinkö Kannonnokkakirjeen kokonaan väliin tällä viikolla, koska pienille miehenaluille kaikkensa antanut mieleni ja kehoni tuntuivat tyhjältä kaikista ajatuksista.

Onneksi olen alkanut uskaltaa luottaa siihen, että sanat tulevat. Idea tulee, kun annan sille luvan. Ja ideasta tulevat sanat. Kalenterikuvan sijaan muokkaan maalausohjelmalla otsakekuvan tälle kirjoitukselle. Aihiona käytän viime viikolla piirtelemääni mandalakuviota.

Kun saan jugurtin syötyä, hörppään puoliksi jäähtynyttä kahvia pari suullista. Nostan jalat sohvalle, viltin ja tyynyn jaloilleni. Tuen pädin tyynyä vasten ja alan kirjoittaa.

Viimeisiä lauseita naputellessani valo huoneessa on lisääntyntyt, vaikka ulkona on pilvistä. Seinälampetin valo on enää turha. Koira on siirtynyt lattialle, kissa oman torninsa pesään. Kello on 10.26. Ilmalämpöpumpun humina ja seinäkellon raksutus ovat ainoat äänet naputteluni ohella. Niska tuntuu jäykältä ja pyörittelen varpaitani saadakseni veren taas kiertämään jaloissani.

Kun tästä nousen, sijaan vuoteen, siivoan kissan hiekkalaatikon ja pistän koneellisen pyykkiä pyörimään. Menen hetkeksi ulos koiran kanssa ja sen jälkeen yläkertaan järjestelemään työhuonettani. Haluan siitä romuvaraston sijaan inspiraation aarreaitan. Kodikkaan, kutsuvan ja viihtyisän. Mäjelle lähtee kaikki, mikä puhuu eri kieltä tuon tavoitteen kanssa.

Me näemme taas viikon päästä. Siihen asti: Anna sanojen ja kuvien tulla!

- Katriina

Kannonnokassa 3. maaliskuuta 2025

(PS. Huomasin juuri, että tämä oli sadas (!!) Kannonnokka-kirjeeni. Kiitos sinulle, joka olet lähtenyt matkaani, lukenut, kommentoinut, tykännyt ja tullut tilaajaksi. On paljon, paljon mukavampaa ja innostavampaa kirjoittaa toiselle ihmiselle kuin puhua itsekseen.)